Theatre 235 West Baltimore St.

[ph]

Kadun teatteri, joka oli omaperäisesti nimetty kadun mukaan, oli tilapäisesti poissa käytöstä sinä päivänä. Remontin takia sen oli vähennettävä esitysvuorojaan, eikä vuorottomaan aikaan juuri kukaan teatterin liepeillä liikkunut. Joku sinne saattoi vahingossa eksyä, mutta yleensäkin teatteriin oli hankala löytää, vaikka siellä olisi ollut esitys sinä iltana. Herra Kincaid katseli teatterin ohjelmajulisteita sen ulkoseinän lähettyvillä, Blood Brothers, Chicago, Hamlet, Jump hän luetteli kuin etsien seuraavaa katselukohdettaan. Saatuaan tarpeeksi muovipäällysteisistä ylikirkkaista ja turhan valaistuista julisteista Ray katsahti teatterin ovia päin, nosti katseensa teatterin massiivisen katoksen reunaa kohti tarkistaakseen vielä teatterin nimen. Hän oli selvästikin saapunut oikeaan paikkaan, vaikka se olikin vienyt jonkin verran aikaa.

Ray käveli kohti katoksen alla olevaa punaista mattoa ja sitä pitkin sisään ainoasta avoimesta ovesta joka johti sisälle rakennukseen. Oletettavasti auki lipunmyyntiä varten, eihän tämänkaltainen teatteri suinkaan myynyt lippujaan jossain kojussa ties keille ihmisille. Ray koetti taskuaan ja suuntasi kulkunsa lipunmyyntitiskiä, "Anteeksi, missäköhän täällä mahtaa olla miestenhuoneet?" hän kysyi nyrpeältä lipunmyyjältä tiskin muoviseinän reikien läpi. Nyrpeä mieshenkilö vaivautui juuri osoittamaan suunnan epämääräisesti jonnekin oikealleen, Rayn vasemmalle. Ray päätteli ettei miestä suunnilleen edes kiinnostaisi mitä hän oli siellä tekemässä, selväähän se oli, ettei hän aikonut tuhlata turhiin lippuihin. Näinpä mies suuntasi kulkunsa kohti näyttämö 1:stä, jolla esityksiä oli ainoastaan maanantaisin, keskiviikkoisin sekä viikonloppuisin. Näyttämö oli teatterin näyttämöistä suurin ja pramein, ja selvästi vanhin Ray totesi kun avasi toisen suurista puuovista ja astui sisälle kellertävän himmeästi valaistuun - vanhan hajuiseen - huoneeseen. Hän käveli kohti lavaa, nousi lavan sivussa olevia rappusia pitkin ylös ja käveli joidenkin erittäin viktoriaanisaikaisten lavasteiden välistä hieman syvemmälle punaisen samettiverhon taakse. Ilmeisesti täällä on ollut harjoitukset lähiaikoina, olihan esirippu auki.

Lopulta mies löysi etsimänsä, punaisella kankaalla päällystetyt vanhanaikaiset puutuolit sekä yhden kiikkerän pöydän ison muovipuun viereltä. Tätä paikkaa hän oli etsinyt ja kuvaillut lukemattomia kertoja asiakkailleen. Ray vilkaisi kelloaan ja siirsi yhden tuoleista lattialla pystyssä lojuvien massiivisten öljyvärimaalausten taakse ja istui odottamaan. Asiakkaan pitäisi olla paikalla tuossa tuokiossa. Pian kuuluikin oven narina ja varovaisia askeleita pitkin tuolirivistöjä. Ray kurkkasi varovasti naamiopaikkansa takaa ja kirosi tulijaa huomattuaan toisen isoista ovista jääneen auki. Tumpelo! Aivan kuin ovet jätettäisiin auki kun näyttämöltä poistutaan. Saapunut keski-ikäinen mies haki hiljaa tuolin ja pöydän ja siirsi ne Rayn luokse. "Neidin kengät taisivat jäädä aulaan" mies sanoi. "Sanon neidille kun sellaisen näen" Ray vastasi ja hiljaisuus laskeutui keskustelijoiden välille. "Asiaan", hän keskeytti hiljaisuuden. Toinen miehistä kumartui pöytänsä ylle ja iski siihen korttipakan, josta sekoitettuaan kortit hän jakoi molemmille viisi ja pöydälle kaksi. "Miksi moinen salailu?" mies kysyi. Ray tuhahti ja vastasi, "koskaan ei voi olla liian varovainen. Toki minulle olisi sopinut myös metroasema, mutta miksi turhaan leikkiä hengellään kameroiden kanssa?"

[wolga]

Asfalttiviidakko, masentava harmaus jota peitti värien keinotekoinen loiste. Huulet tiukkenivat suoraksi viivaksi ja sormet puristuivat koteloa kannattelevalle hihnalle, kuin viimeiseen todelliseen tässä maailmassa. Pian, hyvin pian, hoki mielessään samalla, kun sormien ote hihnasta löyseni lähes hyväileväksi ja leuka kohosi ylpeästi ylemmäs. Niin monesti oli päättänyt, ettei tämä betoni lähiö häntä lyhistäisi ei vaikka lintujenkaan laulua tuskin kuuli. Olihan hänellä sello. Suuri, suorastaan valtava teatteri rakennus avautui viimein äänettömän kutsuvana hänen eteensä, askeleet pysähtyivät punaisen maton eteen. Maton joka avasi oven illuusioon.

Naisen kevyt, itsevarma askel seisahtui lipunmyynnin eteen ja katse tavoitti nyrpeän näköisen miehen lasin toisella puolen. Eleanor mutristi aavistuksen huuliaan ja tunki setelin tuolle miehelle lasin alitse, kallisti viehkosti päätään silmissään loiste joka kertoi lupauksen tulevasta. Ja kuten aina ennenkin tuo mies päästi hänet menemään, ei kysellyt tai seurannut. Ei ihmetellyt. Naurahdus karkasi huulilta, mies oli jo oppinut hyväksymään rahan sillä kahden ensimmäisen kerran jälkeen oli ymmärtänyt naisen vain leikittelevän. Ja hän nautti siitä, nautti voivansa vaikuttaa tuohon mieheen -nautti hämmennyksestä.

Hämärät käytävät olivat eräänkin kerran eksyttäneet kulkijan uumeniinsa. Sormenpäät lipuivat viileää seinää vasten, tiesi jo reitin ja osasi arvata milloin tulisi rosoisia kohtia jotka satuttivat herkkää ihoa. Oikeassa kohdassa seisahtui ja ääneti hiipi orkesterin syvennykseen. Katse kiersi tätä suurta salia, ympäri näyttämö 1:stä. Istui tuolille ja hyväillen nosti sellonsa ulos kotelostaan. Joku ei nyt mene oikein, ajatusten virta sai katseen nousemaan takaisin tuolle tyhjälle lavalle. Eleanor haistoi ilmaa ja tunsi nenässään tutun hiukan tunkkaisen hajun. Puhetta?, suorastaan hätkähti tajutessaan ettei ollut täällä yksin. Hän ei ollut omassa salissaan yksin.

Hetken koetti kuunnella tuota hiljaista puhetta, joka hänen korviinsa saakka kuului vain epäselvänä muminana. Teattereiden näyttämöt, kun rakennettiin niin että puhe kuuluisi ympäri valtavaa salia eikä hukkuisi suureenkaan ihmisten joukkioon. Nainen sipaisi hiilenmustaa hiussuortuvaa olallaan, jäisikö vai lähtisikö? Ja jo valmiiksi tiesi, että ei ainakaan lähtisi.
Niinpä jatkoi toimiaan, nosti sellon jalkojensa väliin ja vanhahtavan, konstailemattoman hameensa helmaa hieman polviensa yläpuolelle, jotta saisi soittimen paremmin lähelleen. Siro ruumis kallistui aavistuksen, ikäänkuin sulki soittimen syleilyynsä. Sormet löysivät jousen ja pian ilmoja halkoi ensimmäinen, tumma sointu. Tahallisen tumma ja pahaenteinen, ehkäpä halusi salinsa varastajan ymmärtävän jääneensä kiinni. Ensimmäistä sointua seurasi sävel ja säveltä seurasi kokonaisen sävelmän, konserton, alku.

Silmät painuivat kiinni, huulet olivat aavistuksen auki ja kasvojen lihakset liikkuivat musiikin tunnelman mukana.

[ph]

Miehet olivat edenneet pelissään jo toiseen erään asti. Kortteja ilmestyi pöydälle ja niitä katosi siltä viereiseen korttipinoon. Voisi kuvitella että he olivat tulleet pelaamaan luvattomasti teatterin lavan taakse, mutta kai he jossain vaiheessa asiaankin olisivat päässeet. "Normaali hinta vai?" asiakas kyseli matalalla äänellään ja antoi vaikutelman että miehet olivat ennestään tuttuja. Ray, joka ei ollut tinkimistuulella, vaikka salaista kaupankäyntiä rakastikin nyökkäsi hiljaa ennen kuin lisäsi uuden kortin peliin. Muutama tulitikku ilmestyi myös pöydälle merkitsemään erien vaihtumista. Aikaahan heillä olisi, eikä kumpikaan ollut varannut siksi päiväksi mitään. Ray oli ainakin toisinaan tunnettu omituisista tavoistaan hoitaa kaupat, mutta tähän mennessä hän oli jäänyt keskivertomyyjää vähemmän kiinni, josta mies itse kiitti tapojaan. Rayn vastustaja oli voittanut pelin, joskaan hän ei saattanut sanoa oliko se tarkoitettu juoni vai täysin hänen omaa saavutustaan. Kauppias oli nähty lukemattomia kertoja huijaamassa kasinossa, joten miksei hän jatkaisi pahoja tapojaan myös yksityisesti. Pöydälle ilmestyi pieni muovisen karkkirasian kokoinen kirkkaansininen aski. "Samat panokset?" Ray tiedusteli toiselta hyväntahtoisesti. Peliä olisi ollut hauskempi pelata useamman pelaajan kanssa, mutta hän oli tottunut myös kaksinpeluuseen, vaikka se olikin kohtuutylsää, huijaajan kannalta.

"Shh!" toinen mies sähähti pian. Ray katsahti häntä tylsistyneenä. Ei ollut ensimmäinen kerta kun tämä asiakas oli käskenyt häntä olemaan hiljaa ja Ray alkoi saada asiasta tarpeekseen. Hän tätä tapaamista hallitsi, ei toinen. Tällä kertaa miehen oli kuitenkin myönnettävä että jostain kuului musiikkia. Se alkoi kevyesti, mutta jatkui voimakkaampana. Jonkun oli täytynyt saapua saliin harjoittelemaan, vaikka harjoitusvuorot oli varattu aiemmaksi päivällä, siitä Ray oli omakätisesti pitänyt huolen. Hän nousi tuoliltaan ja käveli ympäri lavaa yrittäen kuunnella musiikinlähdettä. Muutaman kerran hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan toiseen suuntaan, kunnes käveli kohti katsomoa. Sadat paikat useilla eri parvilla olivat hiljaa tyhjyyttään eikä Ray voinut karistaa pientä väristystä joka häneen iski ajatuksesta, että jokainen paikka olisi ollut täynnä. Mies ei tosiaankaan pitänyt esiintymisestä.

Lopulta hän päätyi kuuntelemaan musiikkia orkesterin syvennyksen lavan puoleisella reunalla. Mies oli paikantanut musiikin lähteen, eikä voinut olla kyseenalaistamatta sitä ristiriitaa, että salissa oli joku jonka ei olisi listojen mukaan siellä pitänyt olla. Ja vieläpä ilman kapellimestaria tai opettajaa. Ray heitti kädessään jäljelläolevista kolmesta pelikortista ruutukuninkaan alas ja vilkaisi pöytäänsä kohti. Toisen miehen kortit olivat siistissä pinossa pöydällä ja purkki oli kadonnut. Ray huokaisi. Ei ollut ensimmäinen kerta kun näin kävi. Täytyisi taas lähettää joku keräämään häneltä luulot ja maksun pois, hän kirosi mielessään varomattomuuttaan. Raylla ei ollut nyt varaa lähteä etsimään toista. Mies odotti sen aikaa, kunnes oli nähnyt ilmassa pyörivän kortin tippuneen lattialle ja aloitti: "Khrm. Anteeksi, mutta tietääkseni täällä ei pitänyt olla tänään harjoitusvuoroja?" Ray kurkkasi reunan yli ja jäi katselemaan syvennyksen pimeyttä.

[wolga]

Sormet löysivät paikkansa sellon kaulalla ja jousi juoksi kieliä pitkin, aivan kuin ei olisi niihin edes koskettanut. Pian oli nainen unohtanut, että salissa oli muitakin -oli antanut musiikin viedä itsensä paikkaan jonne muut eivät päässeet. Oli vain musiikkinsa ja hän. Saattoi tuntea tuulen kasvoillaan, nähdä jylhät kalliot edessään, kuulla puoli villien hevosten rytmikkään askelluksen niityllä.

Kasvot, nuo niin tutut kasvot piirtyivät kuin usvaverhon takaa eteensä. Vanhan naisen kasvot. Ja juuri, juuri kun oli tavoittamassa noita vähintään yhtä sinisiä silmiä kuin omansa, kuuli äänen. Äänen joka ei kuulunut sinne vaan jonnekin muualle. Nopeasti hetkensä oli ohitse. Avasi silmänsä ja kohotti katseensa lavalle jatkaen kuitenkin yhä soittoaan. Kiitos pimeän nurkkansa hän saattoi katsella tuota hämärällä lavalla seisovaa mieshahmoa tietäen ettei toinen näkisi todennäköisesti häntä.

"Kuinka hassua", sanoi liuttaen joustaan terävästi kielien ylitse, "niin kuvittelin minäkin", oli sanomattakin selvää, että Eleanor kyllä arvasi ettei sen paremmin mieskään ollut täällä luvan kanssa. Tai tokihan voisi olla mahdollista, että toinen olisi joku rakennustarkastaja joka vain tykkäsi tarkastella rakennuksia hämärässä ja puhua kaiken lisäksi yksikseen. Ei nainen nimittäin nähnyt miehellä olevan seuraa, joka olisi selittänyt katon rakenteisiin hukkuneen puheen.

Lopulta lopetti soittamisen ja nousi seisomaan, kumartui kotelon puoleen ja asetteli soittimensa sinne. Napsautti lukot kiinni ja kuunteli hetken niiden kaiuntaa tyhjässä salissa. Kirottu tunkeilija, kirosi mielessään ja huohahti turhautuneesti. Eihän meditoijiakaan häritty, miksi siis häntä? Kyllähän näin oli käynyt ennenkin ja monesti nainen oli heitetty pihalle varaamattomien harjoitusten vuoksi. Ainakin näin oli väitetty. Eleanor oli nousi lavalle ja kohotti aavistuksen kulmaansa tutkiessaan itseään selvästi jonkin verran vanhempaa miestä katseellaan, yrittämättä salata sen häikäilemättömyyttä.

"Toki tiedätte, että tämän kaltaisissa näyttämöissä puhe kantautuu aina viimeisille penkkiriveille saakka", kohotti katseensa toisen silmiin lähes pistävän uteliaana, tottakai halusi kuulla selityksen sille miksi hänen näyttämöllään oli mies, joka ei juurikaan näyttänyt rakennustarkastajalta tai sen puoleen näyttelijältäkään. Nainen suoristatui ja aavistuksen huvit-tunut, vino hymy nousi huulille.

[ph]

Ray kohautti pohtivan näköisesti olkapäitään. "Jos aivan tarkkoja ollaan, en ole täällä harjoittelemassa", hän tuhahti hiljaa. Saatika että mitä se toiselle kuului. Tosin hän se juuri oli tiedustellut toisen asiaa, muttei silti saanut kysymykseensä vastausta. Joten jos sellisti halusi, niin miksei hänkin voisi käyttäytyä epäkohteliaasti. Ray palasi hiljaa hakemaan hieman kauempaa pöydältä sinne jääneet pelikortit ja tunki ne taskuunsa kotelossa. Hän oli tänään jäänyt sekä rahaa että tavaraa köyhemmäksi, eikä se mitenkään auttanut mielialan parantamisessa. Täytyisi kohta soittaa seuraavalle asiakkaalle. Ei siitä ollut kuin hetken aikaa kun hän oli viimeksi itselleen luvannut jättävänsä hämärät puuhat sikseen, mutta aika palannut takaisin. Aina yhtä vaarallista.

Mies huokasi. Häntä harmitti hieman ettei oltu enään 1600-luvulla. Silloin olisi saattanut tehdä mitä lystäsi vailla virkavallan aiheuttamaa varjoa ajatuksien reunamilla. "Tietysti. Mutta mitä puhetta täällä tyhjällä näyttämöllä nyt kuuluisi?", toinen mies oli lähtenyt niin liukkaasti ettei Raylla itsellään ollut hänestä sen tarkempaa tietoa. Vain nimi ja osoite. Ei muuta tarvitakaan... Miehen oli pakko hymyillä väkinäisesti. "On vain näyttämön hiljaista eloa, tuskin ketään se kiinnostaa", oli vastavuoroisesti tämän ajatus. Kaikella todennäköisyydellä nainen ei olisi saattanut kuulla tarkkaa puhetta. Pieni epäilys hiipi mieleen, mutta Ray karisti sen pois. He olivat puhuneet pääosin yleisturhista aiheista, huolta ei siis näin ollen ollut. Mies naurahti kuivakkaasti, "Ja miksi nyt yksin kulkeva mies näyttämöllä tahtoisi puheella keskeyttää menneiden aikojen näyttämöloiston muistelon?", oli paras astua rooliin kuin näyttelijä. Olihan hänellä sentään useita satoja tyhjiä penkkirivejä arvostavina katselijoina. Ray nojautui yksinäisen tuolin puoleen, pyöräytti sen yhden tuolinjalan ympäri ja pysäytettyään istui siihen.

Mies katsahti ympärilleen teeskennellyn uteliaasti, "aika tyhjältä tämä näyttää. Vain sello, soittaja ja mies", hän luetteli. "Eikö soittoharjoitukset ole vasta huomenna?", mies kysyi rooliinsa sopivasti palatakseen aikaisempaan aiheeseen. Jollei muuta, niin olisi ainakin hyvä tietää koska täällä oli odotettavissa tyhjiä vuoroja vailla kuokkavieraita. Tai Ray joutuisi etsimään uuden kohtaamispaikan.

[wolga]

Nainen kallisti päätään aavistuksen, kohautti kulmaansa ja hymähti. Vai ei ollut puhetta. Katse lipui tähän näyttämöön, katsomoon ja tuonne jossa mies oli käynyt. "Teitä ilmeisesti kiinnostaa, näyttämön hiljainen elo", kysyi ja vaihtoi painoa toiselle jalalleen. Katse tutki tuota miestä ja hänen oli pakko myöntää, ettei saattanut arvata mitä syytä toisen oli täällä oleilla jos ei kerran harjoittelemassakaan ollut.

"On upeaa soittaa tyhjälle salille, tälläisessa teatterissa", Eleanor totesi olkiaan hienoisesti kohauttaen ja lähti astelemaan kepein askelin pitkin tuota hämärää näyttämöä, joka suorastaan henki entisajan tuntua. Saattoi miltei haistaa voimakkaan sikarin hajun nenässään ja kuulla mekon helmojen kahinan puista lattiaa vasten. Välillä toivoi elävänsä kurtisaanien ja kumouksellisten taitelijoiden luvattuna aikana, legendojen ja suurten romanssien keskellä. "Sello, soittaja ja mies", naurahti ja seisahtui, "oletko varma ettet kopioinut tuota jostain romaanista?".

Olisiko täällä huomenna soittoharjoituksia? Siitä hän ei ollut ollenkaan varma, tiesi vain ettei omana päivänään ollut harjoituksia. Ainakaan tällä näyttämöllä. "Sinun täytyy kysyä huomisesta lipunmyyjä pojalta", totesi. Oli usein miettinyt kuinka joku saattoi näyttää niin rauhallisen itsevarmalta tälläisissa tilanteissa joissa selkeästi molemmat osapuolet olivat yllätetty todennäköisesti jostain luvattomasta. Olisihan hänkin saanut aikaan haloon, taas kerran, jos olisi jäänyt kiinni soittamisestaan, tai no lähinnä salin luvattomasta käytöstä. Ja vielä enemmän kärsimään olisi joutunut tuo lipunmyyjä-poika joka hänet oli kerta toisensa jälkeen päästänyt sisään, kenties saanut lopulta potkut. Ei nainen pojan kohtalosta välittänyt.

Haki itselleenkin tuolin jonka asetteli miehen eteen. "Oletko täällä haistelemassa menneisyyden tuulia", kulma kohosi hivenen, "vai ehkä vain karistamassa jotain kauan salattua näyttämö-fobiaa? Olen kovin pahoillani jos vesitin aikeesi", jatkoi enemmänkin kujeillen kuin tosissaan.

//pahoittelen tasoa, tai sen puuttumista enemmänkin :'D

[ph]

Harmillista. Nainen ei tiennyt tarkemmin harjoitusvuoroista. Eikä lipunmyyjältä toisen ehdotuksen mukaisesti saattanut liian usein kysyä vuoroista. Täytyi ehkä palata takaisin tutkimaan listoja näyttelijöiden tilojen vilkkaimmassa päädyssä. Ja se oli hankalaa, yrittää olla ilman lupaa vilkkaalla käytävällä. "Noo. Menneisyyden voisi minun puolestani jättää sinne minne se kuuluukin. Historiaan. Mutta myönnettäkööt, näyttämön vanhanaikaisuus ja esiintymisjännityksen poistaminen voisivat hyvinkin olla syitä jonka vuoksi olen täällä", miksi turhaan paljastamaan liikaa. Puhuessaan mies elehti käsillään näyttelijämäisen yliampuvasti kuin olisi tosiaan ollut keskellä näytelmää.

"Soittoharjoittelut paikan päällä ovat tietysti aivan erilaisia kuin harjoitukset kotona?" Tällä mies viittasi naisen paikallaoloon. Hänelläkin oli taipumus lähteä paikan päälle tekemään sinne sopivaa asiaa, mutta harvemmin hän mitään harrasti. "Esiinnytkö jossain, vai kuinka tulit tänne harjoittelemaan?" Pitäähän sitä vähän esittää vastakysymyksiä. Tuntematon nainen, molemmat ilmeisen luvattomasti näyttämöllä ja vielä keskeytetty kauppa. Siinä jo muutamia syitä miksi tulisi välttää liian paljastavia yksityiskohtia, ja kysymykset olivat yksityiskohtien peittämiseen varsin loistava - joskin ehkä turhan näkyvä - keksintö.


// nooh, hyvältähän tuo vaikutti Miun pitää opetella pelaamaan uudella tavalla kun oon jostain kaivanu tavan pelata sekaisin ajassa. Noh. Oppia ikä kaikki, eihän tätä ole tullut harrastettua kuin 8 vuotta.. //

[wolga]

// vähän ohi aiheen, mutta kuitenkin asiaan liittyen mun pitää nyt mainita, että mua äikän opettaja sättii ihan samasta asiasta. Sekoittelen nääs minäkin aineissani aikamuotoja, en kyllä ole sitten näitä rooleja koskaan ajatellutkaan Niin ja anteeksi, että vastaaminen kesti.

Siro kulma kohosi hiukan epäilevästi. Seurasi tarkasti miehen elehdintää, lähes ylinäytellyltä näyttelemiseltä näyttävää käsien liikuttelua. Aivan kuin keskeltä huonoa saippuaoopperaa. Homo-näyttelijä?, kulmat kurtistuivat aavistuksen pohdinnan vuoksi. Ehkäpä naisella oli hiukan stereotypinen käsitys etenkin homoista, jonka vuoksi tuon yliampuvan käsillä elehdinnän yhdisti sekä näyttelijöihin että homoihin -niiden muutaman tuntemansa perusteella. Ei tosin koskaan ollut tavannut homoa, joka näytteli. "Voisivat olla syitä, mutta eivät ole?", kysyi ja uskoi toisen sanojen vahvistavan, ettei toinen ainakaan näyttelijä ollut. Miksi näyttelijä olisi kärsinyt näyttämöfobiasta? Varsinkaan noinkin jo parkkiintuneen oloinen, joka toi palan näytelmiään koko elekieleensä. Mutta ehkä kuitenkin jokin rituaali ennen näytöstä?

"En ole täällä harjoittelemassa, pitäisikö?", totesi ja käänsi tuolin selkänojan miehen suuntaan jonka jälkeen istuutui kahareisin tuolille. Laski sirot soittajan kätensä selkänojalle ja painoi leukansa kämmenselkiään vasten, tutkien tuota miestä katseellaan. Tässä vaiheessa oli jo vallan selvää, että he eivät olleet täällä luvanvaraisesti. "Esiinnyn vain tälle tyhjälle salille", hymähti ja antoi katseensa kiertää tyhjiä penkkirivistöjä ennen kuin palautti sen tuohon tuntemattomaan, "niin ja tänään miehelle, joka puhuu yksinään lavasteissa". Jätti toki kertomatta, että silloin harvoin kuin esiintyi niin hänet saattoi löytää pimeinä iltoina tietystä hämyisestä pubista.