Post by peto on Aug 31, 2007 20:17:20 GMT 2
Why is it so beautiful
When I can see a thing
Why is it so powerful
When I can't feel a thing
Time stood still for us but not long enough
'Cause even the stars start to fade away
As the wind of dawn cries, cries out my name
Slowly I rise
Jonathan odotteli Aprilia ravintolan edessä. Kaiketi nämä jonkinasteiset treffit olivat, siksi mies olikin heittänyt niskaansa mustan pilottitakkinsa, ainoan varusteen joka taisi olla hienoin asu hänen suppeassa vaatekaapissaan. Farkut olivat kuluneet, harmaat mutta mukavat.
Mies värjötteli ulkona, ihanan viileässä. Sisällä olevat ihmiset nauroivat, polttivat sikareita ja joivat konjakkia naamat punoittaen. Ei aivan hänen paikkansa mutta kelpaisi aivan hyvin. Jonathanin ääliömäinen hymy oli haihtumassa pieneksi virneeksi, uutta potkua tarvittaisiin pian.
Jon yritti olla edustuskelpoinen mutta heikohkoilla välineillä tämä ei kovin onnistunut.
Mieli teki tupakkaa muttei hän kehdannut, nappasi vain menthonin suuhunsa. Hermostutti. Varmaankin aivan syyttä.
Portsari tuijotti. Jon naureskeli tyypin jähmeälle ilmeelle ja punaiselle uniformulle. Siitä heppu korjasi ryhtiään ja tuijotti tiukemmin, ilmeisesti ihmetteli hienon paikan edessä norkoilevaa nuorukaista. Jonathan hymyili tälle leikkimielisesti ja vinkkasi silmää. Toisen silmät pyöristyivät, miten se oikein kehtasi. Jon jatkoi kiusaamista, suurimmaksi osaksi leikillään. No kyllä hän leikkisikin mielellään muttei juuri tuo yksilö kamalasti kiinnostanut, liian hetero.
Hän huokaisi ja uskoi Aprilin tulevan pian. Toivottavasti.
And if I can't find my way back home it just wouldn't be fair
Cause' Precious and few are the moments we two can share.
When I can see a thing
Why is it so powerful
When I can't feel a thing
Time stood still for us but not long enough
'Cause even the stars start to fade away
As the wind of dawn cries, cries out my name
Slowly I rise
Jonathan odotteli Aprilia ravintolan edessä. Kaiketi nämä jonkinasteiset treffit olivat, siksi mies olikin heittänyt niskaansa mustan pilottitakkinsa, ainoan varusteen joka taisi olla hienoin asu hänen suppeassa vaatekaapissaan. Farkut olivat kuluneet, harmaat mutta mukavat.
Mies värjötteli ulkona, ihanan viileässä. Sisällä olevat ihmiset nauroivat, polttivat sikareita ja joivat konjakkia naamat punoittaen. Ei aivan hänen paikkansa mutta kelpaisi aivan hyvin. Jonathanin ääliömäinen hymy oli haihtumassa pieneksi virneeksi, uutta potkua tarvittaisiin pian.
Jon yritti olla edustuskelpoinen mutta heikohkoilla välineillä tämä ei kovin onnistunut.
Mieli teki tupakkaa muttei hän kehdannut, nappasi vain menthonin suuhunsa. Hermostutti. Varmaankin aivan syyttä.
Portsari tuijotti. Jon naureskeli tyypin jähmeälle ilmeelle ja punaiselle uniformulle. Siitä heppu korjasi ryhtiään ja tuijotti tiukemmin, ilmeisesti ihmetteli hienon paikan edessä norkoilevaa nuorukaista. Jonathan hymyili tälle leikkimielisesti ja vinkkasi silmää. Toisen silmät pyöristyivät, miten se oikein kehtasi. Jon jatkoi kiusaamista, suurimmaksi osaksi leikillään. No kyllä hän leikkisikin mielellään muttei juuri tuo yksilö kamalasti kiinnostanut, liian hetero.
Hän huokaisi ja uskoi Aprilin tulevan pian. Toivottavasti.
And if I can't find my way back home it just wouldn't be fair
Cause' Precious and few are the moments we two can share.
